Tehdasfestivaali Manifestin sunnuntai-ilta tarjosi täpötäydelle katsomolle kokonaisvaltaisesti upean kokemuksen. Tunnelman kiihkeydestä kertoo se, miten Compañia Kaari Martinin käsiohjelmaan merkattujen teosten päätyttyä yleisö taputti niin innostuneena ja haltioituneesti rytmittäen, että ryhmä esitti vielä kaksi encorea. Flamencotanssija-koreografi Kaari Martin on johdonmukaisesti kehittänyt taidettaan uusiin suuntiin.

Hänen nykyflamencoteoksensa ovat monitaiteellisia kokonaisuuksia, joissa erilaiset esitykselliset elementit ovat viimeisteltyjä ja paikalleen täydellisesti loksahtavia.

Manillassa nähtiin kaksi teosta, Punainen nainen sekä Korppi ja kello, jotka kuuluvat samaan trilogiaan. Niiden avantgardistinen, osittain surrealistinen ote, näkyy niin visuaalisuudessa kuin osien yhdistämisessä. Erika Turusen mielikuvituksellisessa, mustan eri sävyjä muuntelevassa puvustuksessa on viitteitä niin hovipukuihin kuin 1930-lukuun.

Vahvaa visuaalisuutta

Teosten valaistuksissa käytetään hyväksi niin geometrisesti rajattuja spottivaloja kuin varjojen ja pimeyden tehokkuutta. Visuaalisesti teokset ovat vahvoja. Roni Martinin sävellykset ja lyriikat kehystävät teoksiin mielikuvista täyttyvät ilmapiirit.

Korppi ja kello on Kaari Martinin kansainvälisesti palkittu soolo. Siinä Martinin esittämä hahmo on samanaikaisesti pahaenteinen korppi ja näyttämödiiva, joka yrittää pysäyttää aikaa. Soolo on koskettava ja myös hienosti karmeaan vivahtava.

Martinin tanssi on häikäisevää. Hänen kehonsa todella hallitsee pysähtymisen ja totaalisen tauon siinä missä rytmikkäät taputukset tai venyvät käsienojennukset. Hän muuntuu groteskista rujoon, mitään sievistelevyyttä tai hentoa ei Martinin tanssimissa hahmoissa ole.

Turun Sanomat 10.9.2013 Kaisa Kurikka

Kohokohdaksi muodostuu kuitenkin Martinin surrealistinen soolo Korppi ja kello, jossa hän lavalla säteilevänä ja sensuellisti liikehtivänä on kuin entisaikojen kabareediiva. Nivelettömiltä vaikuttavilla käsivarsillaan, päätään ilmeikkäästi nykien hän esittää hienon lintuimitaation. Kun hopeinen kuu valaisee mustankimaltavaa korppia, joka syvään taakse nojautuen ja hiljaa paikallaan antaa höyhenpyörteiden laskeutua ylleen, on kuin aika pysähtyisi tuoksi taianomaiseksi hetkeksi.

Hufvudstadsbladet 5.12.2010 Jenny Jägerhorn

Martinin soolo vuodelta 2010 osoittaa, että 15 loistavaa minuuttia lavalla riittää edelleen kohottamaan arjen hetkeksi lentoon. Teos perustuu muusikko Roni Martinin sävellykseen ja runoon. Kaari Martin on kuin sävellyksen näkyvin instrumentti - niin samaan tahtiin ilmaisu hengittää monipolvisen musiikin kanssa.

Tanssissa perinteestä kumpuavat elementit sulautuvat nykytanssimaisempaan ilmaisuun. Martinin tapa sekä kunnioittaa että uudistaa flamencon syvintä ydintä luo mieleenpainuvan omalakisen maailman. Kuun hopeisessa valossa voi nähdä pöyhkeän linnun rujot eleet ja toisaalta yksinäisen tummanpuhuvan hahmon ajan muuttuvassa virrassa.

Helsingin Sanomat 19.10.2012 Hannele Jyrkkä

Liikekieli, josta löytyi piirteitä marionettinuken ja soittorasian tanssijattaren nykivän mekanisoiduista liikkeistä, oli viimeistä piirtoa myöten hallittu ja ilmaisurikas.

Huikean parodiennen liikkeet tapahtuivat tiukasti rajatussa tilassa liki paikallaan, kuten flamenco tapaakin. Tässä liikekieli oli kuitenkin tarkoituksellisen osoittelevaa. Eleiden naamioitu performanssi ja roolikerrostumia ilmentävät koketeeraukset niveltyivät toinen toisiinsa, kunnes katkesivat kuin unohdukseen.

Tanssijan vangitsevasti rakentama liikekieli ja parodinen koreografia synnyttivät kiehtovan illuusion kadonneen liikkeen metsästyksestä.

Keskisuomalainen 25.9.2011 Reija Palttala

Kaari Martinin mustanpuhuvan korpin lavasäteily on mykistävä! Alun arastelevat, nykivät liikkeet väistyvät. Sulat kiiltävät, ryhti oikenee, vaisu olemus katoaa, ja näyttämöllä on voimakastahtoinen, sulkiaan oikova dramaattinen musta lintu. Äkillinen ravistelu saa sulat leijailemaan maahan. Näyttämöllä on julmankaunis olento, josta ensimmäisten tahtien – kuin sydämenlyöntien – aikana kasvaa oman universuminsa hallitsija.

Tekijät ovat maininneet, että Korppi ja kello on kunnianosoitus espanjalaisille 1920-luvun surrealisteille. Teos ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan itseään vain tästä lähtökohdasta käsin. Yhtä hyvin voi antaa assosiaatioiden kuljettaa vaikkapa Edgar Allan Poen Korppi-lyriikan kautta luonnosta tuttuun symboliikkaan: korppiin yksinäisenä erämaiden valtiaana.

Kaari Martinin teknisistä taidoista ei tarvinne puhua. Liikekielen aksentit ovat tarkkaakin tarkempia. Tanssija on sormenpäitään myöten, viimeiseen nilkan ojennukseen ja pään taivutukseen asti läsnä. Vaikka esitys tihkuu vahvaa tunnelmaa, se ei piehtaroi tunteessa. Päinvastoin: kylmä ja kuuma sekoittuvat siten, että katsoja saa jäädä tarkkailijaksi. Esityksen päättyessä olo on kuin syvän sisäisen ravistelun jälkeen: ajatukset sinkoilevat ja koettavat koota maailmasta uudenlaista kuvaa. Siihenkö surrealismi meitä kutsuu?

Liikekieli.com Maija-Liisa Westman